Historia

KUORO ON KASVUN PAIKKA

Johdatus kuorolaulun historiaan ja nykyisyyteen Suomessa

Ilkka Taitto tutkii työkseen Helsingin yliopiston kirjaston hallussa olevia tuhansia pergamenttilehtiä, jotka ovat säilyneet voutien tilikirjojen kansina. Tähän käyttöön ne joutuivat 1500-luvulla, kun uskonpuhdistus puhdisti kirkot esineistöstä ja muusta turhasta omaisuudesta palauttaen Suomen seurakunnat apostoliseen köyhyyteen. Tarpeettomiksi olivat hallitsijan mielestä tulleet myös entisten messukirjojen vankat pergamenttilehdet, joihin huolellinen kirjuri oli piirtänyt kauniita nuotteja ja latinankielistä tekstiä. Vanhimmat ovat tuhatlukumme alkupuolelta.

Nyt Ilkka Taitto selvittää, mistä kokonaisuudesta lehti on lähtöisin. Hänelle nuottien muoto ja tekstisisältö kertovat aikahaarukan, jolloin tuo pergamentti on ollut ehkä hieman nykyistä siistimpänä laulajan tai lauluryhmän edessä.

Ilkka Taitolle suomalaisen musiikin historia ei ala Erik Tulindbergista, ei edes Piae Cantiones -kokoelmasta. Kun Tulindbergista lähtevä historiankirjoitus kertoo suomalaista musiikinviljelyä parin vuosisadan ajalta, menee Taitto tuosta ajasta yli kaksinkertaisen määrän vuosisatoja taaksepäin.

Välimeren viiniä

Latinankielinen, gregoriaaninen laulu oli yksiäänistä. Oikukkaat, vapaarytmiset, melismaattiset melodiat olivat saaneet mehunsa Välimeren rantakulttuurien rypäleistä. Niihin oli puristettu idän kolorismi ja lännen järjestys.

Ainakin Turussa käytössä olivat laulukoulujen kuorot. Schola koulutti laulajia katedraalin moninaisiin tarpeisiin. Suomalaisen kuorolaulun alkukotia lähdetään siis etsimään Aboan katedraalista, muista puisista tai kivisistä kirkoista, jotka nousivat keskiajan liikenteen ja maiseman kannalta parhaille paikoille.

Millaisena savuisista pirteistään messuun tulleet suomalaiset tuon laulun kokivat, sitä on mahdotonta enää jäljittää. Ainakin aluksi vieras musiikillinen maailmahan siitä luonnollisesti avautui. Mutta vuosisadasta toiseen jatkuvana se piirtyi tajuntaan, siirtyi muistikuviksi, tulkinnoiksi kansan laulamiin melodioihin. Tuo laulu eli vain tarkoitustaan varten. Se oli syntynyt pyhien tekstien palvelijaksi, ancillaksi.

Olen viipynyt pitkään varhaisissa vuosi sadoissa osoittaakseni, kuinka kaukaa virrat tulevat. Etnisen musiikin ohella on tässä maassa jo lähes tuhannen vuoden ajan laulettu vierasta, ulkoa tuotua "taidemusiikkia".

Josquin ja Lasso

Moniäänisen laulun ensimmäisiä askelia Suomessa tuskin pystytään jäljittämään ainakaan kovin tarkasti. Lähteet kuitenkin kertovat, että ainakin 1500-luvulla Turussa olivat tuttuja ajan monet kuuluisat kuoropolyfonian säveltäjät, kuten Josquin des Prez, Michael Praetorius ja Orlando di Lasso. Piae Cantiones -kokoelman myöhemmässä laitoksessa neliäänisten laulujen säveltäjänä on Daniel Friderici.

Jos puhutaan nimenomaan Turun laulajista, voidaan nykyistä termiä käyttäen väittää, että maan ensimmäiset kuorolaiset olivat ammattilaisia. Heitä johti inspector chori ja laulajia kutsuttiin nimellä cantores in figurativis. "Ammattikuoro" on toiminut tässä maassa paljon aiemmin kuin yksikään ammattiorkesteri! Tämä voi tuntua harkitulta silmänkääntötempulta, mutta sisältää ainakin sen totuuden, että musiikista valtakunnan pääkirkossa huolehtivat tähän tehtävään koulutuksen saaneet laulajat.

Collegium musicum

Koulut yrittivät säilyttää uskonpuhdistuksen jälkeenkin laulun perinteitä. Aika oli kuitenkin muuttunut. Kun musiikki oli vielä keskiajan koulussa keskeinen oppiaine ja sen tukena oli musiikin olemusta tulkitseva filosofia, suistui se vähitellen asemastaan ja päätyi aikanaan koulun "harjoitusaineeksi", parhaimmillaan jonkinlaiseksi esteettisen kasvatuksen antajaksi kuvaamataidon ohella. Vanhan näkemyksen mukaisia musiikki- tai lauluoppaita, tonariumeja tosin käytettiin pitkään.

Kuorolaulu ei maassamme 1600- ja 1700-luvuilla ollut kokonaan kadoksissa. Turkuun vuonna 1640 perustetun yliopiston musiikinjohtajat tuottivat akateemisiin juhlatilaisuuksiin "figuraalilaulua" ja Turun tuomiokirkossa laulettiin vuonna 1732 Wulpiuksen Matteus-passio. Vuonna 1790 perustettu Turun soitannollinen seura, joka tosin harrasti ennen muuta soitinmusiikkia, vastasi idealtaan keskieurooppalaista musiikkikollegiota, collegium musicum. Ne toimivat Saksassa ja Sveitsissä myöhempien kuoroseurojen esikuvina.

Suosittu sävellysmuoto, oratorio, tarvitsi yleensä esittäjäkseen suuren kuoron orkesterin ohella. Tiedetään, että esimerkiksi Haydnin Luominen synnytti Itävallassa kuoroinnostuksen. Monen oratoriokuoron juuret ovat tässä aallossa.

Maineensa menettänyt Liedertafel

Ensimmäinen Liedertafel-kuoro perustettiin Saksassa 1809. Kuoron nimellä on nyt hieman huono kaiku, mutta "laulupöytä" on asetettava aikansa kehyksiin. Jäsenet vaalivat laulua ja runoutta, se yhdisti sielun ja ruumiin nautinnot. Kuningas Artturin pyöreän pöydän valikoidut herrat edustivat alunperin muuta kuin myöhemmin punssilla sammutettua itsekritiikkiä. Mutta ajatus miesten lauluseurasta nousi siivilleen, eikä ole vieläkään laskeutunut.

Samana vuonna kuin Turun soitannollinen seura syntyi Saksassa Berliner Singakademie. Pian lähes sadan laulajan kuoroksi kasvaneen lauluakatemian ohjelmistossa oli Bachia, Händeliä ja tuntemattomampia säveltäjiä. Kuoron piiristä nousi ajan mittaan myös pienempi Wahlchor, valiolaulajisto, joka lauloi nuoteista ja ohjelmisto suuntautui mm. madrigaaleihin. Nykyään sitä kutsuttaisiin kamarikuoroksi.

Jyväskylän vallankumous

Siinä ovat perusainekset ja mallit myös suomalaiselle kuorokulttuurille. Ei ole sattuma, että vanhimmat vieläkin toimivat kuoromme ovat ylioppilaslaulukorporaatioita, mieskuoroja. Akateemisissa piireissä nousi uusi kuorolaulukulttuuri, serenadien, kevät- ja maljalaulujen sekä isänmaallisen paatoksen kirjava kukkavihko. Tämän tradition perillisiä ovat Akademiska Sångföreningen ja Ylioppilaskunnan Laulajat.

Myös keskieurooppalainen lauluakatemian perinne saapui Paciuksen myötä, sekin akateemisin piireihin. On jälleen syytä muistuttaa, että Paciuksen johdolla esitettiin Bachin Matteus-passio jo vuonna 1875 yliopiston juhlasalissa. Tosin nykyiset barokkifanit olisivat saaneet esityksestä pahan ihottuman. Aika oli toinen.

Vuosisadan jälkipuolelle saavuttaessa valmisteltiin Jyväskylässä vallankumousta. Kuorolaulun rintamaan astuvat sieltä valmistuvat opettajat. "Suomalaisen kuorolaulun isä", Erik A. Hagfors kokosi perusohjelmiston, "lauluseppeleen". Eri puolille maata sivistyksen levittäjiksi ja vartijoiksi lähteneet opettajat veivät kuorolaulun kaupunkeihin ja kyliin. Kuorolaulu oli tullut kansan pariin akateemisista korkeuksistaan.

Laulun vai kansallisuuden juhla

Sitten tulivat laulujuhlat. Niiden taustalla oli 1800-luvun alkupuolella sveitsiläisen Hans Georg Nägelin esittämä suuri, idealistinen näky musiikista, erityisesti laulusta esteettisten elämysten antajana, korkeampiin päämääriin ja henkisiin arvoihin ohjaavana kansan kasvattajana.

Tätä tavoitetta Nägelin mukaan palvelivat suuret massaesiintymiset, joissa jokainen osanottaja saa henkilökohtaisesti kokea, mikä on laulun voima, tunne kuulumisesta johonkin, mihin yksin ei koskaan pysty, mutta mihin yhdessä on kuitenkin mahdollisuus. Näin oli lausuttu laulujuhlien kantava ajatus.

Ensimmäiset laulujuhlat vietettiin Jyväskylässä vuonna 1884 virolaisen esimerkin mukaan. Alku oli vaatimaton, mutta laulujuhlilla oli arvaamaton merkitys innostukselle uusien kuorojen perustamiseksi. Vanhojen laulujuhlien osallistujaluettelot kertovat kuoroista paikkakunnilta, joilla ei enää aikoihin ole saatu kokoon toimivaa kuoroa.

Laulujuhlat paljastavat selvästi kuorolaulun erään pohjavirran: laulun tehtävänä on kasvattaa ja propagoida kansallistunnetta, omaa kieltä ja identiteettiä: "Olkoot juhlamme ensin ja ennen muuta kansalliset, ja vasta sitten laulujuhlat". Näin suoraan ilmaistiin laulujuhlien tavoite.

Joukot ryhmittyvät

Pian valtiollisen itsenäistymisen jälkeen alkoi laajenneen kuorokentän järjestäytyminen. Ensimmäiseksi ehti työväki, joka perusti liittonsa jo vuonna 1921. Suomen Kuoroliitto, nimenmuutoksen jälkeen Suomen Laulajain ja Soittajain Liitto, Sulasol, perustettiin vuonna 1922 ja Finlands Svenska Sång- och Musikförbund vuonna 1929. Kun kirkon kuorot järjestäytyivät vuonna 1931, oli kuoroharrastajien kenttä lähes nykyisessä järjestöasussaan.

Samalla päättyi yhteisten laulujuhlien aika. Kansallinen itsenäisyys oli saavutettu, sitä ei tarvinnut enää demonstroida "koko kansan" yhteisin ponnistuksin. Yhteiskuntaryhmien välille oli itsenäistymisen jälkeen lyöty syvät railot, jotka vasta vuosikymmenien kuluttua uusien uhkien edessä alkoivat umpeutua. Ruotsinkieliset loivat omat perinteensä. Kirkon kuorot alkoivat viettää omia juhliaan, eivätkä osallistuneet "maallisille" juhlille.

Sotien jälkeisen kuorokehityksen historia on vielä kirjoittamatta. Tapahtumat ovat vielä niin lähellä, että monilla on niistä omakohtaisia kokemuksia.

Haamulaulusta nykypäivään

Suuri osa kuoroista oli valmis jatkamaan perinteisillä linjoilla. Eurooppalaiset tuulet alkoivat kuitenkin puhaltaa. Ohjelmistoa haluttiin laajentaa vanhaan ja uuteen musiikkiin. Sitä varten tarvittiin uudenlaisia kuoroja. Laulutapa muuttui. Uutta sointia haettiin aluksi ilman vibratoa. Seurauksena oli dynaamisesti kapeahko, ehkä aneeminenkin ääni.

Syttyi kuorosota, jossa ei säästelty sanoja puolin eikä toisin. Harald Andersénin kannanotot tosin jo 1950-luvun lopulla osoittavat kypsää ja monipuolista kehityksen linjausta: jokaisen aikakauden musiikki vaatii oman sointi-ihanteensa. Jo 1960-luvulla Andersénin kuorot lauloivat sydämen kyllyydestä suomalaista kansallisromantiikkaa.

Tilanne on jo vuosikymmeniä sitten tasoittunut. Uudet ideat ohjelmiston monipuolistamisesta ovat menneet läpi, "haamulaulusta" ei enää puhuta. Tämä ei tietenkään merkitse sitä, että kaikki olisivat omaksuneet kolmen, neljän vuosikymmenen takaiset ajatukset. Mutta niiden avulla tuotiin suomalaiseen kuoromaailmaan kehitystä eteenpäin vievä impulssi. Nyt ovat keskustelussa toiset teemat.

Päätteeksi

Pitkä historiallinen katsaus on ollut tarpeen muutamia kokoavia pohdintoja varten.

1. On ensinnäkin terveellistä havaita, että erilaiset nykyiset kuoromuodot lauluyhtyeistä suurkuoroihin, jopa jättisuuriin laulujuhlaesiintymisiin ovat vuosisatojen aikana olleet olemassa musiikin- ja kulttuurihistorian vaihtelevissa raameissa. On vaikea kuvitella kuoromuotoa, jolle ei löytyisi edes jonkinlaista esiastetta kuorolaulun historiassa. Tietysti poikkeuksen tekevät jotakin yksittäistä teosta varten erityisesti konstruoidut kokoonpanot.

Esimerkiksi kamarikuorojen synty 1950-luvun jälkeen ei ole kirkkaalta taivaalta tuleva uusi ilmestys, vaan erään historiallisen ilmiön reinkarnaatio, jonka tuo esiin uudestaan tuota kuoromuotoa vaativa ohjelmisto.

2. Myös kuoro-ohjelmiston valinnassa näkyvät aikojen vaihtelut. Sitä säätelevät monet tekijät, jotka kaikki eivät suinkaan ole musiikillisia. Laulukorporaation sosiaalinen tausta, ajassa leiskuvat aatteet, joskus tyytyminen helposti saatavaan, välittömään herttaisen, kepeän melodian esteettiseen nautintoon, joskus taas ankaran moderniuden tavoittelu tahi vuosisataisen tradition kunnianhimoinen säilyttäminen, kaikki nämä ja monet muut tekijät sanelevat ohjelmiston yhdessä tietoisten musiikillisten ratkaisujen kanssa.

3. Ammatillisuus ja amatööriys kulkevat molemmat historiassa. Ehkä on hieman vaarallista käyttää näitä nykykielen rasitettuja sanoja, mutta parempiakaan ei ole tarjolla. Kun nyt rusikoidaan amatöörejä siitä, että he ovat jääneet muusta musiikkielämän kehityksestä jälkeen, on paikallaan tarkastella tätäkin väitettä historian peilistä. Syytös ei nimittäin ole uusi.

Laulun harrastajalta, jolla ei ole musiikkialan koulutusta, ei minkään instrumentin taitoa, on kohtuutonta vaatia suorituksia, joihin yltävät vain musiikkia ammatikseen tekevät. Yhtä kohtuutonta olisi kansalaisopiston maalauspiiriä syyttää siitä, että kevätnäyttelystä ei töitä osteta Ateneumiin tai kirjoittajapiiriä siitä, että talven aikana syntyneitä novelleja ei julkaise yksikään maan suurista kustantajista.

Mikä oikeus sitten amatööreillä on ole massaoloon? Ammattimaisen työn pitäminen ainoana mittapuuna on tarkoituksellista kulttuurikentän kokonaisuuden rajaamista. Siihen kuuluvat latva, runko ja juuret. Jokaisella on oikeus saada osansa esteettisen elämyksen tuomasta kokemuksesta omista lähtökohdistaan, omilla edellytyksillään.

Johtajan vastuu

On selvää, että harrastajajoukon johtajalla on suuri vastuu. Hänen on annettava jatkuvasti uusia virikkeitä teknisen taidon kehittymiseksi, musiikillisen tietämyksen ja kokonaiskasvatuksen laajentamiseksi kuoronsa laulajien kapasiteetin maksimoimiseksi. Vain eteenpäin pyrkivä, haasteellinen työ on myös laulajia kiinnostavaa.

Harrastajien tekemän musiikkityön ei tarvitsisi kopioida kaikkia julkisen, ammatillisen musiikkielämän tapoja ja maneereja. Erityisesti konserttien muodossa tapahtuva esiintyminen olisi otettava kriittisesti tarkasteltavaksi. Myös harrastajapuolella esiintyy pyrkimystä käydä ammattilaisesta. Jos ohjelmisto on pääosin sama vuodesta toiseen tai konsertti koostuu yksittäisistä, irrallisista muutaman minuutin numeroista, ei tarvitse ihmetellä, jos yleisöksi jäävät uskolliset ystävät ja sukulaiset ja jos julkinen kritiikki jää armollisesti pois tilaisuudesta.

On myös muistettava, että amatööriyden kuva on äärimmäisen moninainen. Jokainen ammattilainen on käynyt läpi jonkinlaisen harrastajavaiheen, lyhyemmän tai pitemmän. Himokkaimmin laatuun pyrkiviä "amatöörikuoroja" on vaikea sijoitella ammattilaisuus-amatööriys -asteikolle, koska varsinaista kuorolaululla elävää ammattijoukkoa ei tässä maassa ole oopperan ulkopuolella.

Amatöörilaululle on muutakin tilaa maan musiikkielämässä kuin konsertointi sanan ankarimmassa merkityksessä. Keskeistä on kunkin yksilön oma kasvu ja sen tulosten tarjoaminen luontevissa yhteyksissä.

Ammatillisuus - utopia?

Kuitenkin tässä maassa tarvittaisiin kuoroalan ammatillisuutta, vaikka sen toteuttamisen vaikeudet hyvin tiedetään. Ilman sitä musiikkielämän tärkeä alue jää ilman pysyviä kehitysimpulsseja. Säveltäjät eivät pääse koskaan tekemisiin ammattiosaamisen tason kanssa, yleinen mielipide kuorolaulusta jää puolitotuudellisen hymistelyn tai merkityksen kieltämisen välimaastoon.

Markku Kilpiö