Lyhyt johdatus suomalaisiin kuorosäveltäjiin

Suomalaisen kuoromusiikin taustoja on lähdettävä penkomaan suomalaisen musiikin historiasta. Samoihin aikoihin, kun lännestä maahamme tulivat ensimmäiset gregoriaaniset sävelmät (Ruotsin kautta Turkuun), laulettiin maan itäsisissä osissa, Karjalassa, runomuotoisia tarinoita pentatonisilla sävelmillä. Kun nämä "runolaulut" tai Suomen kansalliseepoksen Kalevalan mukaan kalevalaiset laulut tulivat 1800-luvulla laajemmin tunnetuiksi, muodostui niistä paitsi kansallistunteen, myös suomalaisen musiikin pohja aina nykypäiviin saakka. Kalevalaisessa laulussa lauletaan tarina 5/4-tahtilajissa siten, että esilaulaja (tai pieni ryhmä) laulaa säkeen, jonka kuulijat (muut läsnäolijat) tai tietty ryhmä toistavat. Toisto aloitetaan "tarttumalla" säkeen kahteen viimeiseen säveleen (vaikka kesken sanan). Tämä esityskäytäntö on toiminut hyvin myös sävelmien ja tarinoiden säilyttäjänä.

Lappilainen joiku on toinen Suomen alueella vaikuttanut lauluperinne, mutta varsinaiseen suomalaiseen musiikkiin se ei perinteenä ole vaikuttanut lukuunottamatta joitakin tyylitutkielmia ja kokeiluja.

Suomessa gregoriaaninen laulu säilyi kirkon piirissä jopa 1600-luvulle saakka, jonka jälkeenkin melodioita on käytetty koraaleiden pohjana. Suomalainen gregoriaaninen sävelmistö on eristyneisyytensä vuoksi pystynyt säilyttämään mm. joitakin muualta kadonneita sävelmiä, mutta toki käytössä on ollut myös katolisen kirkon piirissä nykyäänkin yleisesti tunnettuja sävelmiä.

1600- ja 1700-luku puuttuvat suomalaisen kuoromusiikin historiasta lähes täysin. 1500-luvun merkittävintä antia Suomen kuoroelämässä olivat laulavat teinit ja heidän ohjelmistonsa muodostaneet Piae Cantiones -laulut. Ensimmäinen kokoelma Piae Cantiones -lauluja on vuodelta 1582 ja seuraavat kokoelmat 1600- ja 1700-luvulta, jotka oikeastaan muodostavat kyseisten vuosisatojen suomalaisen kuoromusiikin.

1800-luvulla Suomeen saapui Liedertafel-perinne Saksasta, joka käynnisti maahan mieskuorotoiminnan. Saksasta saapui myös Fredrik (Friedrich) Pacius (1809-1891), josta tuli "Suomen musiikin isä". Hän toimi paitsi soitinmusiikin myös vahvasti kuorolaulun hyväksi Suomessa. Paciuksen säveltämiä ovat esimerkiksi Suomen kansallislaulu sekä ensimmäinen suomalainen ooppera "Kaarle-kuninkaan metsästys".

Paciuksen esimerkin mukaan kuoroelämää kehittivät monet kansakoulun opettajat, jotka perustivat kuoroja ja sävelsivät lauluja paljolti saksalaisen esimerkin mukaan. Laulut muistuttivat melodiikaltaan ja aihepiiriltäänkin paljolti saksalaisia esikuviaan, joten voitaneen puhua yleisromanttisista piirteistä suomalaisessa kuoromusiikissa. Sävelletty kuoromusiikki oli joitakin (juhla)kantaatteja lukuunottamatta pienimuotoisia lauluja, romanttisia tuokiokuvia, joista kuuluisin lienee Gabriel Linsénin (1838-1914) säveltämä Kesäpäivä Kangasalla. Muita tuon ajan merkittäviä suomalaissäveltäjiä olivat Fredrik August Ehrström (1801-50), Emil Genetz (1852-1930), Erik August Hagfors (1827-1913), Pekka Juhani Hannikainen (1854-1924) ja Martin Wegelius (1846-1906).

Vallankumous

Suomalaisena säveltäjänä myös Jean Sibelius (1865-1957) oli kosketuksissa kuoromusiikkiin. Siksi oli luonnollista, että myös hänen tuotannossaan kuoro oli alusta alkaen keskeisellä sijalla. Sibeliuksen musiikissa alkoi kalevalainen traditio elää uutta elämäänsä korotettuna unohdetusta kansan viihteestä korkeakulttuuriksi. Musiikillisesti Sibeliuksen sävelkieli oli jotakin uutta ja outoa, modernia sävelkieltä, jota ei välttämättä ensi kuulemalta ymmärtänyt, mutta joka oudolla tavalla kiehtoi kuulijaansa. Sellaiset teokset kuin Venelaulu, Min rastas raataa sekä Rakastava-sarja ovat säilyttäneet kiehtovuutensa myös nykypäivän musiikin moninaisuudessa. Luonnollisesti Sibeliuksessa aistittiin heti mestarin aineksia ja hän alkoi saada jäljittelijöitä. Ainakin monessa aikakauden teoksessa oltiin kuulevinaan sibeliaanisia piirteitä.

Heikki Klemetti (1876-1953) teki pääasiallisen elämäntyönsä kuoromusiikin parissa. Hän johti useita kuoroja (mm. Suomen Laulu YL), joista monet olivat hänen perustamiaan, opetti äänenmuodostusta, kirjoitti useita kuoromusiikkia koskevia kirjoja ja artikkeleita, toimi musiikkikriitikkona sekä sävelsi. Klemetin uskomattoman laaja tuotanto käsittää teoksia kaikille kuoromuodoille. Hän myös suomensi monia musiikin klassikkoja ja toi mm. "vanhan taidemusiikin" ensi kertaa Suomeen. Klemetti kaivoi arkistojen kätköistä myös Piae Cantiones -laulut, sovitti niitä kuoroille sekä suomensi. Omien sävellystensä tyydyttäessä lähinnä kuorojen käytännön tarpeita, on Klemetin merkitys nähtävä myös siinä, että hän tilasi kuoroilleen useita teoksia aikansa (muilta) suurmiehiltä ja sai täten heidät kirjoittamaan kuoromusiikkia. Klemetti itse on tyyliltään romantikko, mutta hänen myöhäisemmissä teoksissaan on havaittavissa selviä modernistisia kokeiluja. Heikki Klemetti toimi aktiivisesti myös kuoroalan järjestön aikaansaamiseksi Suomeen ja hänen aloitteestaan perustettiin 1922 Suomen Kuoroliitto, joka nykyään tunnetaan nimellä SULASOL, Suomen Laulajain ja Soittajain Liitto ry.

Toivo Kuula (1883-1918) on suomalaisen musiikin lahjakkain romantikko. Jollei varhainen kuolema olisi katkaissut hänen luomiskauttaan, olisi hän kenties ollut Sibeliuksen rinnalla merkittävin säveltäjämme. Nyt häneltä jäi kyntensä näyttämättä mm. sinfonian saralla. Kuulan monista kuorolauluista on usea saanut keskeisen roolin suomalaisten kuorojen ohjelmistoissa. Auringon noustessa, Siell' on kauan jo kukkineet omanapuut ja Meren virsi sisältävät jotakin käsin kosketeltavaa suomalaisesta sielusta.

Suomalaisesta kuoromusiikista ei voisi myöskään puhua ilman Leevi Madetojaa (1887-1947), joka musiikissaan yhdistää taitavasti romanttiset ja impressionistiset tyylipiirteet. Madetojan tuotannossa on huomattavan paljon lauluja mieskuorolle, jotka yhä ovat keskeistä kirjallisuutta mieskuorojen ohjelmistossa. Näistä De profundis on yksi tunnetuimpia (sekä mies- että sekakuoroversiona).

Vanhemman polven merkittäviä kuorosäveltäjiä oli myös Selim Palmgren (1878-1951), joka oikeastaan oli merkittävä pianotaiteilija. Palmgren myös johti kuoroja ja erityisesti hänen impressionistinen sävellystyylinsä on rikastuttanut suomalaisten mieskuorojen ohjelmistoja. Pääosa paitsi Palmgrenin myös Madetojan kuorosävellyksistä kuuluu suomalaisen kuorokirjallisuuden keskeisiin teoksiin.

Uusille urille

Yksi ensimmäisistä uuden ajan airueista suomalaiselle kuoroväelle oli Nils-Eric Fougstedt (1910-61). Hän edusti tuotannossaan jo selvästi modernismia tosin impressionistisin sävyin. Avosoinnut, kvarttimelodiikka sekä septimit loivat Fougstedtin käsissä rikkaan ja värikylläisen sävelmaailman. Erityisesti teokset Sommarsvit, Under häggarna, Björkarnas valv ja Tiga blott ovat rakastettuja ja paljon esitettyjä teoksia kuorojemme keskuudessa.

Fougstedtin vaikutus tuntuu suomalaisessa kuoromusiikissa osin vielä tänäänkin. Säveltäjänä enemmän painoarvoa on kuitenkin saanut suomalaisen modernismin varsinainen pioneeri Aarre Merikanto (1893-1958), jonka tuotannosta löytyy tosin vain kolme sekakuorolaulua, joitakin lapsi/naiskuorolaulua sekä muutama mieskuorolaulu. Merikannon suurin merkitys on kuitenkin ollut tulevien säveltäjäpolvien opettajana. Aarre Merikannon isä, Oskar Merikanto (1868-1924), oli yksi huomattavimpia suomalaisia romantikkoja ja monien suomalaisille rakkaiden laulujen luoja.

Kokonaan uusille urille kuorosäveltäminen Suomessa siirtyi reuraavan polven säveltäjien myötä. He ottivat käyttöön uudet sävellystekniikat, mm. dodekafonian ja muut sarjallisuuden ilmentymät, kenttätekniikan sekä uudet ilmaisutavat kuten esim. puhekuoron (Sprechgesang).

Erik Bergman (*1911) aloitti kuoromusiikin tuottamisen kansanlaulusovituksilla, jotka perinteisestä ulkoasustaan huolimatta olivat kaikkea muuta. Myöhemmin seurasivat jo klassikoiksi muodostuneet Hirsipuulaulut (Galgenlieder) sekä lappilaisen luonnon ja mystiikan taidokas kuvaus Lapponia. 1990-luvun tuotannosta esimerkiksi Petrarca-Suite, Nein zur Lebensangst sekä Tapiolassa kuvaavat hyvin ikääntyvän mestarin kykyä pysyä tyyliltään nuorena. Kun valtaosa suomalaisista säveltäjistä on pyrkinyt tavalla tai toisella kulkemaan Sibeliuksen jalanjäljissä, sanotaan Bergmanin säveltävän Sibeliuksesta huolimatta. Bergmanin mielestä kaunein intervalli on pieni sekunti.

Bergmanin ohella uutta kuoroilmaisua kehitti voimakkaasti Bengt Johansson (1914-89). Hän omaksui klustereita ja eräänlaista kenttätekniikkaa hyödyntävän sävellystyylinsä jo varhain ja pysyi sille uskollisena lopuun saakka. Erityisesti 1960-luku oli Johanssonin kulta-aikaa. Johansson oli yksi Harald Andersénin ja Radion Kamarikuoron suosimia säveltäjiä ja moni hänen teoksistaan onkin kantaesitetty RKK:n toimesta. Yksi upeimpia Bengt Johanssonin luomuksia on egyptiläistä mytologiaa huokuva teos The Tomb at Akr Çaar. Bitonaalisuus ja puhekuorot, mutta myös kauniin arkaainen melodiikka ovat edellä esitetyn ohella Johanssonin tavaramerkkejä.

Einar Englund (1916-99) loi maineensa instrumentaalimusiikin parissa, sinfonikkona ja pianistina, mutta silti hänen harvat kuoroteoksensa ovat keskeistä materiaalia kuorojen ohjelmistoissa (esim. Hymnus sepulchralis ja Chaconne). Englundin tapaan Joonas Kokkonen (1921-1996) tunnetaan sinfonikkona, jonka tuotanto on painottunut soitinmusiikkiin. Suomalaisen kuorokirjallisuuden keskeisiä teoksia ovat Kokkosen teosluettelosta mm. Laudate Dominum, Missa a cappella sekä Requiem.

Tätä nykyä tunnetuin suomalainen nykysäveltäjä on Einojuhani Rautavaara (*1928). Hänen monipuolinen tuotantonsa on näyttävästi esillä milloin oopperataloissa, milloin konserttilavoilla eri puolilla maailmaa. Myös Rautavaaran kuoroteokset ovat jo klassikon asemassa. Niissä yhdistyy modeneja piirteitä perinteiseen laululliseen linjaan. Teokset kuten Lorca-sarja, Canticum Mariae virginis, Magnificat, Katedralen, Credo ja Vigilia ovat tunnettuja kautta maailman, Sommarnatten, Morsian ja Lähtö puolestaan pienimuotoisina kuorolauluina usein kuorojen ohjelmistoissa. Rautavaara on säveltänyt kaikille kuoromuodoille ja moni hänen suosituista teoksistaan on tehty jollekin eturivin (suomalaiselle) kuorolle.

Myös Aulis Sallinen (*1935) tunnetaan sinfonikkona ja erityisesti oopperoistaan. Hänen tuotannossaan on merkittävä sija myös kuoromusiikilla, jonka tunnetuimmat edustajat lienevät lapsikuorosarja Lauluja mereltä sekä kuorohumoreski The Beaufort Scale sekakuorolle.

Tämän ikäpolven säveltäjistä usein unohdetaan Eero Sipilä (1918-1972). Hänen suppeassa tuotannossaan on useita merkittäviä kuoroteoksia kuten Miserere, Super flumina Babylonis sekä motetti Himmel och jord skola förgås.

Sitten

Seuraava polvi säveltäjiämme on edellä esitetyn säveltäjäsukupolven kasvatteja. Heistä Pekka Kostiainen (*1944) on oppinut käyttämään nimenomaan kuoroa itsensä ilmaisemiseen Kostiainen, itsekin kuoronjohtaja, loi perustan maineelleen eräänlaisena Suomen Veljo Tormiksena, joka loi yleisöön meneviä kansanlaulunomaisia sävellyksiä sekä kansanlaulusovituksia ja -mukaelmia. Hyvän säveltäjän tunnusmerkit täyttyvät myös Kostiaisessa, kun hän on pystynyt näyttämään kyntensä uusiutumalla tyylillisesti sekä luomaan merkittäviä ja suosittuja teoksia myös muita tekniikoita käyttämällä.

Kuoroa paljon käyttäviä suomalaisia säveltäjiä ovat myös mm. Kaj-Erik Gustafsson (*1942), Jouko Linjama (*1934), Tapani Länsiö (*1953), Herman Rechberger (*1947), Erkki Salmenhaara (1941-2002) ja Harri Wessman (*1949). He edustavat kukin omaa helposti tunnistettavaa tyyliään ja heille kaikille on tunnusomaista kuoron hyväksyminen instrumentiksi, jolle voi kirjoittaa vaativasti, mutta silti miellyttävästi. Gustafssonin tyyli pohjautuu pitkälti avosointuihin ja tiettyä kirkkautta vaativiin sointimaailmoihin. Linjama liikuttelee perinteisiä kolmisointuja milloin terssin, milloin tritonuksen päähän toisistaan, lisäksi Linjaman tavaramerkkinä on melkeinpä poikkeuksetta suuri nooni melodisena intervallina. Länsiö on kokeillut useita tyylejä avant gardesta uusyksinkertaisuuteen. Rechberger käyttää paljon graafisia partituureja sekä aleatoriikkaa, Salmenhaara on löytänyt tyylinsä eräänlaisesta uusromantiikasta. Wessman puolestaan edustaa tietyssä mielessä musiikin naivismia.

Sävellysprofessori Paavo Heininen (*1938) on säveltänyt kuoroteoksia, jotka ovat vaikeustasoltaan tavallisten kuorojen ulottumattomissa. Sekakuorolle sävelletyt Autumns ja Cor meum ovat vaativinta suomalaista kuoromusiikkia. Myös Kalevi Aho (*1949) on luonut muutamia kuoroteoksia, jotka valitettavasti jäävät useilta kuoroilta esittämättä. Mikko Heiniö (*1948) on säveltäjä, joka on harvoin kirjoittanut kuoroille, mutta nämä harvat teokset on sitäkin kiitollisemmin otettu vastaan kuoroväen keskuudessa. Heiniön kolme "kansanlaulusovitusta" ovat jo sekakuorojen vakio-ohjelmistoa ja vuonna 1992 sävelletty Luceat on uusimpia suomalaisia kuoroklassikkoja. Heiniön naiskuorolle ja pianolle säveltämä teos Landet som icke är on aikoinaan ollut maailman "kuorogurujen" suosikkiteos.

Nuoremmista kansainvälisesti tunnetuista suomalaisista säveltäjistä Olli Kortekangas (*1955) ja Jouni Kaipainen (*1956) ovat säveltäneet kuorolle useampia teoksia. Eero Hämeenniemi (*1951), Magnus Lindberg (*1958) ja Kaija Saariaho (*1952) ovat kokeilleet kuorolle säveltämistä ja heiltä odottaisi uusia teoksia, mutta heidän pääasialliset kiinnostuksensa kohteet ovat muualla.

Nyt

Uusin säveltäjäpolvemme kokee kuorolle säveltämisen haasteellisena tehtävänä, ja moni nuorista säveltäjistä onkin hankkinut omakohtaista kuorokokemusta hallitakseen paremmin tämän moninaisen insrtumentin. Sellaiset säveltäjät kuin Juhani Komulainen (*1953), Jyrki Linjama (*1961), Jaakko Mäntyjärvi (*1963) ja Jan Hellberg (*1964) ovat jo saaneet nimensä ja musiikkinsa maailman tietoisuuteen. Erityisesti Mäntyjärvi on viime aikoina ollut laajan kiinnostuksen kohteena ympäri maailmaa ja hänen pirteät kuorohumoreskinsa ova raivanneet tietä myös hänen vakavammalle tuotannolleen.

Toki Suomessa on sävelletty paljon muutakin musiikkia kuoroille ja erityisesti ns. käyttömusiikin osalta kelpo tekijöitä löytyy useita, esim. Eino Linnala (1896-1973), Ossi Elokas (1904-), Taneli Kuusisto (1905-1988), Ahti Sonninen (1914-1984) ja Jaakko Hulkkonen (*1927). Myös Ilkka Kuusisto (*1933) on säveltänyt kunnioitettavan määrän hyvää ja suosittua kuoromusiikkia.

Tämä kirjoitus on eräs katsaus kuorolle säveltäviin suomalaisiin säveltäjiin. Tyylillisessä kehityksessä on havaittavissa paluuta perinteeseen. Kunkin tekijän persoonallinen panos on selvästi havaittavissa, mitään yhteistä muottia ei ole olemassa. Kuorojen tason noustessa ja nuotinlukutaidon yleistyessä laulajistot kautta maailman pystyvät yhä vaativampiin suorituksiin. Tämä näkyy jo säveltäjien kasvavana kiinnostuksena kuoroja kohtaan.

© 1999 Reijo Kekkonen