Laulua, Cantabile
Syksyn pimentyessä tajuan vähitellen, miltä Jukolan Juhanista tuntui lukkarinkoulussa. Baskinkielisten kappaleiden sanat eivät tahdo pysyä päässä millään. Kun sitten lokakuun lopulla Igorren konsertissa yleisö osoittaa seisten suosiota, mieleeni välähtää, että vain jokin aika sitten näitä ihmisiä kiellettiin laulamasta omia laulujaan.
Espanjan-matkan ja joulukonsertin jälkeen koittaa juhlavuosi. Kuoroni täyttää 40, ja käymme vakavia keskusteluja. Sitten aloitamme taas uuden harjoituskauden.
Maaliskuun konsertin juontaa kirjailija Aino Suhola, ja kuulijoiksi kutsumme hyvinkin kuoron ikäisiä naisia. Kepeähkön ohjelmiston aiheena on nainen ja rakkaus. Huomaan, että mukana on myös sävellyksiä tuttuihin runoihin.
Sinua, sinua rakastan – nyt siis laulan senkin. Aulikki Oksasen tekstissä on särmää, jonka viiltävyyttä Kai Chydeniuksen musiikki tukee. Harvoin moderni runo ja sävellys toimivat tällä tavoin yhdessä. Alex Freemanin säveltämä Niin pieniksi puolestaan piirtää Aaro Hellaakosken sanoin ja ilman kliseitä kuvan sopusointuisesta hetkestä, jolloin aika unohtuu.
On mukana vieraampaakin. Mikä Eurythmics? Sweet dreams osoittautuu kuitenkin mukavaksi lauluksi, jossa totean olevani vocal percussion. Anssi Kela on tutumpi, ja Pepe Willbergiä kuuntelin jo putkiradiosta.
Juhlavuoden pääkonsertti on huhtikuun lopulla kirkossa. Tunnelmat siis jonkin verran vaihtuvat, ja uutta opeteltavaa näyttää tulevan tännekin. Säde Bartling ja Cyrillus Creek ovat sovittaneet suomalaisten ja virolaisten hengellisiä kansansävelmiä. Mukana on myös teoksia Harri Wessmanilta ja Alex Freemanilta, joka täyttää konserttipäivänä kuoron kanssa yhtä paljon vuosia.
Konsertin pääteoksena on Peteris Vasksin Plainscapes, jossa kuoron kanssa soittavat viulisti Siljamari Heikinheimo ja sellisti Tuomas Lehto. Ruut-johtajamme kertoo teoksesta: Latvian kauniista luonnosta vaikutteensa saanut minimalistinen sävellys on ehkä karukin, mutta samalla meditatiivinen. Kuoro maalaa maisemia, ja solisteina ovat viulu ja sello.
Toukokuussa kuoroni osallistuu Beethovenin 9. sinfonian esityksiin Akateemisen Laulun ja Helsinginkadun Filharmonikkojen kanssa. Tässä teoksessa mukana laulaminen on aina jäänyt mieleen. ”O Freunde, nicht diese Töne!” runoilija kehottaa veljiään jättämään pois katkerat ajatukset. Viimeinen sinfonia, viimeinen soitin: ihmisääni.
Lokakuussa on sitten koko perheen lastenlaulukonsertti Hali-pappa ja 40 johtolankaa. Paikalla on etsivä Kaarina Kyylä, jonka kanssa kuulijat yrittävät löytää Hali-papan kadonnutta taskukelloa. Lapsiyleisön on sanottu olevan kaikkein vaativin, lapsi näkee aidon ja epäaidon.
Mitä kauemmin olen mukana, sitä nopeammin vuodenajat vaihtuvat. Kohta on juhlavuoden joulukonsertti, jossa myös minun kuoroni tahtoo välittää rauhan ja lämmön sanomaa.
Niinpä käyn maanantai-iltaisin harjoituksissa ja puhkailen kotonakin nuottien kanssa, jo osittain historiaan jääneellä soittotaidolla. Jokin meitä yhdistää tähän opetteluun, toistamiseen ja hiomiseen. Kappaleet valmistuvat ja konsertti lähenee. Saamme laulaa.
Harri Piirola
kuva Johanna Mantere